Valikko
30.09.2025
Tiedättekö sen tunteen? Istuin luennolla, kun kurssitoverini nosti kätensä ylös ja esitti kysymyksen, jota voin kuvailla näkemyksellisimmäksi kysymykseksi, jonka olen koskaan kuullut. Sen jälkeen hän alkoi selittämään omaa näkökulmaansa, liittäen sekaan viittauksia, joita en ollut ikinä kuullutkaan. Puolet luentosalista nyökkäili mukana aivan kuin tämä olisi ollut täysin itsestään selvää, ja minä mietin: “Miten hän voi tietää tuon kaiken? Enkö ole tarpeeksi fiksu ymmärtämään tätä asiaa? Kauanko kestää ennen kuin muut tajuavat, etten kuulu tänne?”
Huijarisyndroomalla yksinkertaistetusti tarkoitetaan tilaa, jossa ihminen kokee, ettei hän ole ansainnut omia saavutuksiaan, vaan ne johtuvat esimerkiksi jonkinlaisesta virheestä tai sattumasta.
Yllättäen jopa 70 % ihmisistä kokee huijarisyndooman jossain vaiheessa elämäänsä – niin minäkin. Huijarisyndrooma ei ole mikään harvinaisuus, vaikka se voikin tuntua siltä, kun koet sen.
Muistan ajatelleeni Taitaja-finaaliin päästyäni: “Tuomarit olivat varmaan vain kilttejä.” Yliopistoon päästyäni: "Sain opiskelupaikan varmaan siksi, koska hakijoita oli niin vähän." Ensimmäisen hyvän arvosanan jälkeen: “Tuuria vain.” Vaikuttaako tutulta?
Tutkimukset osoittavat, että huijarisyndroomaa esiintyy tasaisesti kaikissa opintojen vaiheissa olevilla ja kaikenlaisia arvosanoja saavilla yliopisto-opiskelijoilla. Kyseessä on siis laaja-alainen ilmiö, joka ei ole sidoksissa akateemiseen suoriutumiseen tai kokemukseen.
Akateemisella ympäristöllä tuntuu olevan ilkeä tapa korostaa sitä, mitä et tiedä sen sijaan, että korostettaisiin sitä, mitä jo tiedät. Tämä luo toisaalta loistavan ympäristön jatkuvalle oppimiselle, mutta toisaalta myös hedelmällisen maaperän huijarisyndroomalle.
Joskus luennolla istuessa tuntuu, että kaikki muut ovat lukeneet kaikki kirjat, jotka aiheesta on koskaan kirjoitettu, kun taas itse kamppailen yrittäen ymmärtää edes peruskäsitteet. Unohdamme joskus liiankin helposti, että asiantuntijuus kehittyy vuosien mittaan. Ihmiset eivät synny valmiina tietäen kaiken kvanttimekaniikasta tai Platonista.
Hämmennys on normaali osa oppimista. Kamppailu ymmärtämisen kanssa on normaali osa oppimista. “Luonnollista neroa” ei ole olemassa, vaikka ympäristö välillä antaisikin ymmärtää niin.
Ongelma pahenee, jos rakentavaa palautetta on vähän tai jos sitä ei ole lainkaan. Ei ole ihme, että opiskelijoilla ilmenee huijarisyndrooma, jos he eivät tiedä mitä osaavat. Tämä johtaa siihen, että alamme vältellä mahdollisuuksia – kuten harjoitteluja tai luottamustehtäviä – ajatellen, että “en ole riittävän pätevä.”
Tässä on asia, jonka olen hitaasti opetellut hyväksymään: oppiminen on joskus vaikeaa, ja itsensä arvostaminen – se vasta hiton vaikeaa onkin.
Haluan kuitenkin kertoa teille jotain: jokainen teistä tuo jotain ainutlaatuista tähän yhteisöön. Ehkä se on tapa kysyä kysymyksiä, joita muut eivät uskalla esittää, mutta silti miettivät. Ehkä se on kyky yhdistellä asioita eri tavalla. Ehkä se on rohkeutta kyseenalaistaa vakiintuneita käsityksiä.
Itse huomasin olevani hyvä tiivistämään asioita, mikä on taito, jota en aluksi pitänyt arvokkaana. Ajattelin sen merkitsevän sitä, etten ymmärrä asioita riittävän syvällisesti. Nyt tiedän, että kyky tiivistää laaja määrä tietoa onkin itse asiassa hyvin hyödyllinen taito.
Teidän ainutlaatuisuutenne voi piillä siinä, että kykenette näkemään yhteyden teorian ja käytännön välillä. Tai siinä, että tuotte esiin näkökulmia, jotka tulevat erilaisista elämänkokemuksistanne. Tai siinä, että uskallatte sanoa ääneen "en ymmärrä" – se rohkeus auttaa muitakin oppimaan.
Teidän tarinanne, kokemuksenne ja ajattelutapanne ovat yhtä arvokkaita ja oikeita kuin kenen tahansa muunkin. Eivätkä ne ole esteitä oppimiselle vaan pikemminkin sen voimavara.
Joskus vieläkin istun luentosalissa tai kokouksessa ja mietin, että kuulunko tänne. Ero on siinä, että nyt tiedän, että tuo ajatukseni ei kerro totuutta. Oma matkani pois huijarisyndroomasta on ollut haastava, eikä se vieläkään ole kokonaan ohi. Se on prosessi, ei määränpää. Olen kuitenkin oppinut muutaman asian matkan varrelta.
Ensinnäkin: älykkyys ei ole kilpailu. Se ei ole taistelu, jossa toisen menestys tarkoittaa sinun epäonnistumistasi. Arvoasi ei määrittele kykysi kuulostaa älykkäältä joka keskustelussa tai kuinka nopeasti ja vaivattomasti ymmärrät uusia käsitteitä.
Toiseksi: epävarmuus ei tarkoita osaamattomuutta. Se tarkoittaa sitä, että kasvat, olet utelias ja opit uutta. Jos kaikki tuntuisi helpolta, et ehkä olisi tarpeeksi haastavassa ympäristössä kehittyäksesi.
Seuraavan kerran kun istut luennolla, kokouksessa tai seminaarissa ja mietit “kuulunko minä todella tänne”, muista tämä: kyllä kuulut. Et ole huijari. Olet ainutlaatuinen opiskelija, aivan kuten me kaikki muutkin.
Muista, että sillä kurssitoverilla, joka esitti mielestäsi mahtavan kysymyksen on varmasti myös omat epävarmuutensa. Tuo kurssitoveri saattaa kamppailla myös huijarisyndrooman kanssa - aivan kuten sinäkin. Me vain satumme näkemään toistemme parhaat hetket, emmekä näe kenenkään sisäistä kamppailua.
Kangas, M. (2025). Kaikki tiet vievät huijarisyndroomaan. [Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto]. UTUPub. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025043034030
Emilia Kivikoski, hallituksen jäsen, sosiaalipolitiikka, Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunta (ISYY), emilia.kivikoski(at)isyy.fi